Itse kärsin myös joku vuosi sitten masennuksesta ja ahdistus/paniikki häiriöistä. Valvoin yöt ja nukuin päivät, en missään nimessä halunnut olla asunnollani yksin vaan oli kaverini kanssa mahdollisimman pitkään. Sitten yöllä tuntui, että seinät kaatuu päälle ja normaalisti itkin itteni uneen joskus aamuyöstä ja enhän mä herännyt kouluun tietenkään ja opinnot meni ihan penkin alle. Että voisin sanoa, että tiedän miltä susta on tuntunut. Ja se on rankkaa. Itsekkin kävin sitten koulukuraattorin patistamana juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja se helpotti vähän ja sain myös unilääkkeet. Sitten kun löysin nykyisen kihlattuni niin elämä alkoi näyttää paljon valoisammalta ja masennus kaikkosi. Sillon tällöin kärsin vieläkin ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä ja jos jotain todella stressaan niin alan vaipua masennukseen, mutta olen oppinut pääsemään noista tiloista pois. :) Tulipas mullakin aika vuodatus :D
Heippa! Olen lukenut ja katsellut blogiasi jo pidemmän aikaa, mutta nyt vasta ekan kerran päätin kommentoida. Vitsit että oot ihana! Sun videoita on aina kiva katella, oot tosi taitava, kaunis ja ihmisenä susta tulee tosi aito kuva. Tähän videoon tää kommentti ei varsinaisesti liity mitenkään, mut teit tosi hienon jutun! ''There's a crack in everything; that's how the light gets in.'' Mut halusin tulla vaan jättämään ees tän yhen kommentin sulle. :) Ihanaa joulua ja mahtavaa (ja aina vaan parempaa) uutta vuotta! <3 - Henna
No minulla on 2 melkein vamista maisterin tutkintoa käsissä ja kaksi kesken jäänyttä gradua. Itseäkin alko painamaan toi "olen jumissa yliopistossa" ja itellä räjähti pää vielä huolellisemmin kuin sinulla...
Niin ja sen verran vielä, että en usko, että ne mielialalääkkeet (joiden ottamisen lopetit) olisi estänyt sitä, että sairastuit paniikkihäiriöön. Ei mielialalääkkeet usein normaaliannoksilla auta ehkäsevästi, jos tulee joku uusi tai voimakkaampi ahditus/paniikkihäiriö... Että älä nyt siitä koe mitään katumusta, että jätit ne mielialalääkkeet siinä vaiheessa pois, kun tunsit masennuksen hellittäneen. t. toi jolla ne 2 gradua kesken
Moi! Päädyin tänne sun blogiin joskus Hanna L:n kautta (oltiin Joensuussa enkun fukseja yhtä aikaa, kunnes minä ryökäle lähdin Tampereelle), mutta nyt kommentoin ekaa kertaa.. Mulla gradu on junnannut paikallaan ainakin neljä vuotta. Hukutin itteni töihin, kun en halunnut ajatella gradua, se tuntui liian isolta asialta ja olin hukassa aiheeni kanssa. Itekin oon aina ollut hyvä koulussa, myös yliopistossa pärjännyt ihan ookoosti, joten tää gradun kanssa taistelu tuli jotenkin shokkina. Oonko sittenkin vaan liian tyhmä!? Tänä syksynä asiaan tuli vihdoin uusi käänne: vaihdoin ohjaajaa ja aihetta. Nyt tuntuu taas paremmalta, ehkä jopa pystyn tähän. Mutta ehottomasti oon sitä mieltä, että turha sitä gradua on väkisin tehdä, jos on ihan muita suunnitelmia jo elämäänsä varten. Varmasti on helpottava tunne, kun voi alkaa keskittyä siihen mitä oikeasti haluaa. Joten tsemppiä sulle siihen unelman tavotteluun! :) Ja jos et Helsinkiin päädy, niin suosittelen Tamperetta lämpimästi. :)
Niin ja enkunopiskelijat on kyllä melkoisia kulttuurinörttejä, oon itekin potenut joskus alemmuuskompleksia.. Mutta sitten oon yrittänyt muistaa, että me ollaan kaikki tehty sama koe eli ollaan ihan yhtä hyviä, ehkä meillä vaan on erilaiset vahvuudet. ;)
Hienoa, että uskalsit kertoa ja puhut rohkeasti tällaisestakin aiheesta <3 Itsekin olen kokenut jotain vastaavaa ja samaistun kyllä kovasti.
VastaaPoistaJa onnea tutkinnosta! :)
Itse kärsin myös joku vuosi sitten masennuksesta ja ahdistus/paniikki häiriöistä. Valvoin yöt ja nukuin päivät, en missään nimessä halunnut olla asunnollani yksin vaan oli kaverini kanssa mahdollisimman pitkään. Sitten yöllä tuntui, että seinät kaatuu päälle ja normaalisti itkin itteni uneen joskus aamuyöstä ja enhän mä herännyt kouluun tietenkään ja opinnot meni ihan penkin alle. Että voisin sanoa, että tiedän miltä susta on tuntunut. Ja se on rankkaa. Itsekkin kävin sitten koulukuraattorin patistamana juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja se helpotti vähän ja sain myös unilääkkeet. Sitten kun löysin nykyisen kihlattuni niin elämä alkoi näyttää paljon valoisammalta ja masennus kaikkosi. Sillon tällöin kärsin vieläkin ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä ja jos jotain todella stressaan niin alan vaipua masennukseen, mutta olen oppinut pääsemään noista tiloista pois. :) Tulipas mullakin aika vuodatus :D
VastaaPoistaHeippa! Olen lukenut ja katsellut blogiasi jo pidemmän aikaa, mutta nyt vasta ekan kerran päätin kommentoida. Vitsit että oot ihana! Sun videoita on aina kiva katella, oot tosi taitava, kaunis ja ihmisenä susta tulee tosi aito kuva. Tähän videoon tää kommentti ei varsinaisesti liity mitenkään, mut teit tosi hienon jutun! ''There's a crack in everything; that's how the light gets in.'' Mut halusin tulla vaan jättämään ees tän yhen kommentin sulle. :) Ihanaa joulua ja mahtavaa (ja aina vaan parempaa) uutta vuotta! <3 - Henna
VastaaPoistaOot ihana <3
VastaaPoista<3
VastaaPoistaNo minulla on 2 melkein vamista maisterin tutkintoa käsissä ja kaksi kesken jäänyttä gradua. Itseäkin alko painamaan toi "olen jumissa yliopistossa" ja itellä räjähti pää vielä huolellisemmin kuin sinulla...
VastaaPoistaNiin ja sen verran vielä, että en usko, että ne mielialalääkkeet (joiden ottamisen lopetit) olisi estänyt sitä, että sairastuit paniikkihäiriöön. Ei mielialalääkkeet usein normaaliannoksilla auta ehkäsevästi, jos tulee joku uusi tai voimakkaampi ahditus/paniikkihäiriö... Että älä nyt siitä koe mitään katumusta, että jätit ne mielialalääkkeet siinä vaiheessa pois, kun tunsit masennuksen hellittäneen. t. toi jolla ne 2 gradua kesken
VastaaPoistaMoi! Päädyin tänne sun blogiin joskus Hanna L:n kautta (oltiin Joensuussa enkun fukseja yhtä aikaa, kunnes minä ryökäle lähdin Tampereelle), mutta nyt kommentoin ekaa kertaa.. Mulla gradu on junnannut paikallaan ainakin neljä vuotta. Hukutin itteni töihin, kun en halunnut ajatella gradua, se tuntui liian isolta asialta ja olin hukassa aiheeni kanssa. Itekin oon aina ollut hyvä koulussa, myös yliopistossa pärjännyt ihan ookoosti, joten tää gradun kanssa taistelu tuli jotenkin shokkina. Oonko sittenkin vaan liian tyhmä!? Tänä syksynä asiaan tuli vihdoin uusi käänne: vaihdoin ohjaajaa ja aihetta. Nyt tuntuu taas paremmalta, ehkä jopa pystyn tähän. Mutta ehottomasti oon sitä mieltä, että turha sitä gradua on väkisin tehdä, jos on ihan muita suunnitelmia jo elämäänsä varten. Varmasti on helpottava tunne, kun voi alkaa keskittyä siihen mitä oikeasti haluaa. Joten tsemppiä sulle siihen unelman tavotteluun! :) Ja jos et Helsinkiin päädy, niin suosittelen Tamperetta lämpimästi. :)
VastaaPoistaNiin ja enkunopiskelijat on kyllä melkoisia kulttuurinörttejä, oon itekin potenut joskus alemmuuskompleksia.. Mutta sitten oon yrittänyt muistaa, että me ollaan kaikki tehty sama koe eli ollaan ihan yhtä hyviä, ehkä meillä vaan on erilaiset vahvuudet. ;)